Rauma - 15.11.2012 s. 18
va:
Rauman kirjastopalvelujen johtaja Karri Hara:
Jouluna on aikaa lukea
oulunpyhät ovat tänä vuonna pitkät. Nipistän sieltä illan tai pari itselleni. Aterian ja halonhakkuun jälkeen laitan takkaan tulen ja istahdan mummon perintönojatuoliin takan ääreen ja luen koko illan. Pistän jalkaan villasukat ja Reinot (olen jo ohittanut elämässäni sen kilometritolpan, jonka jälkeen mukavuus menee tyylin edelle…) ja päälle villapaidan. Olkoon ulkona pakkanen, olkoon pimeys, olkoon lumisade tai räntää ja loskaa. Istun sisällä lämpimässä ja luen. Lasillinen glögiäkin sallittaneen. Tuntuu, että liian vähiin on jäänyt lukeminen tänä vuonna. Ei muka ehdi. Sitä ahmii aamiaisen kyytipoikana muutaman sivun, sitten kirja taas jää kesken. En ole tänä vuonna lukenut yhtään kirjaa yhdeltä istumalta; joskus sentään sellaistakin tapahtui. Uutuudetkin ovat jääneet vähiin. Vanhassa on ollut vara parempi. Novellit sopivat, kun aikaa on vähemmän. Toisaalta ne vaativat tekstiin keskittymistä ja ne on tarkoitettu luettaviksi kokonaisuudessaan yhdellä kertaa. Italo Calvinon ”Tämä vaikea elämä” –novellikokoelma vuodelta 1979 (uusi painos ilmestyi 2010) on viimeisin lukemani. Suosikkitarinani oli surrealistisia sävyjä saava kertomus ”Argentiinanmuurahainen”, jossa uuteen taloonsa maaseudulle muuttava nuoripari saa riesakseen valtavat muurahaisten laumat. Käy ilmi, että koko kylä on niiden piinaama, ja kukin talo yrittää kamppailla omin keinoin jatkuvasti vain lisääntyviä ja ilkeästi purevia muurahaisia vastaan, tai sitten sopeutua elämään niiden kanssa tai olla kuin mitään muurahaisia ei olisikaan. Voimakkaan allegorinen ja absurdi tarina on kirjallisuutta, josta pidän: kaikkea leimaa hiukan vinksahtanut, ahdistuneen outo ilmapiiri, ja kirjan sanoman tavoittaminen vaatii ponnisteluja. Dekkareitakin luen, mutta Reijo Mäki-tyyliset puolihumoristiset Varekset tai toiminnallisia maailman-, tai ainakin suomenpelastustehtäviä sisältävät teokset jätän väliin. Pidän ehdottomasti edelleenkin eniten Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-kirjoista. Ne tuovat karun realistisesti silmien eteen 70–80-luvun harmaan Helsingin laitakaupungit ränsistyneine vuokrapuutaloineen ja juopporemmeineen. Niin rikollisilta kuin poliisinkin työstä on kaikki hohto riisuttu; Harjunpääkin on enemmänkin päähenkilö, kuin erityisiä kykyjä omaava sankari. Joensuun rikolliset ovat syrjäytyneitä, yksinäisiä, rakkaudetto18
mia miehiä, jotka eivät ole varsinaisesti edes pahoja. He eivät vain pysty elämään yhteiskunnan säännöillä, ja tekevät rikoksia yrittäessään ottaa kontaktia ulkomaailmaan. Rikokset ovat onnettomia sattumuksia, ja sattumalta ne ratkeavatkin, jos ylipäätään ratkeavat. Poliisin työ näyttäytyy raskaana ja rutiininomaisena puurtamisena ja pusikoissa rämpimisenä, jossa ei juuri ilonhetkiä ole. Jonkinlainen viisas arkipäivän alakulo ja empaattisuus leimaa näitä teoksia ja entisenä rikospoliisina Joensuu tietää mistä puhuu. Viime viikolla luin Harjunpää ja pyromaani –kirjan kolmannen kerran. Mutta eihän sitä aina jaksa missään pohjamudissa rypeä, joululomalla ainakaan. Silloin voi ottaa käteen jonkun Markus Kajon Kettus-kirjoista, ja miettiä vaikkapa lahnan sielunelämää: että onko se lahna useasti itseensä pettynyt ja joutuu toteamaan, että eipä riittäneet rahkeet mulla? Leppoisasti saa näinkin joululomailtansa kulumaan lukutaitoinen! Euralaisena on minulle tuiki tärkeä opas/ opus myös tänä syksynä ilmestynyt Rauman merkkirakennukset -kirja, jossa Tapio Niemi kuvaa tekstein ja Antero Lynne valokuvin 50 tärkeää raumalaista rakennusta ja niiden historian. Karttaliitteen avulla voin vihdoinkin saada selville mitä ja missä ovat Pinnala, Kiikartorn ja Merskan lava!
Hyvää lukujoulua!